Varoitus, teksti on aikalailla proosaa, kuvat puuttuu!
Mä rupesin tossa just äsken miettimään. Miettimään vähän kaikkea, mutta ennenkaikkea ehkä mun isää. Mun isän kuolemasta on yli kaksi vuotta, ja vieläkin ajatus siitä, että se on ihan oikeasti kuollut, enkä mä tule ikinä näkemään sitä, tuntuu oudolta. Ajatus siitä tuntuu niin kummalliselta, etten mä ihan vieläkään pysty sitä täysin sisäistämään. Miten joku voi vaan absoluuttisesti kadota, lakata olemasta, mennä pois noin vain mun elämästä, vaikkei se ollut edes vanha? Isä olisi täyttänyt 50 viime kuussa. Ei se mun mielestä ole paljon, ei ainakaan tarpeeksi.
Kaikkiin mun suunnitelmiin mä aina vahingossa sisällytän iskän. Iskä itkemässä mun ylppäreissä, iskä auttamassa muutossa, iskä taluttamassa mua alttarille ja iskä vahtimassa mun lapsia. Eihän se ihan oikeasti voi olla kuollut.
Vaikkei Isän kuolema mulle ihan järkytyksenä tai yllätyksenä tullutkaan, mä en kerennyt sisäistämään koko asiaa. Isän syöpä oli vaan niin helppo blokata mielestä ja kuvitella, ettei sitä olisikaan. Isä oli niin hyvässä kunnossa, melkein koko sairauden se oli koko ajan menossa ja tekemässä jotain. Auttamassa ja juttelemassa, ihan niin kuin aina. Sitten se yhtäkkiä vaan vietiin saattohoitoon ja se kuoli. Tosta noin vaan.
Eihän tällästä mulle tapahdu, eihän tälläistä tapahdu mun lähipiirissä. Ei voi tapahtua. Näähän on niitä asioita, mistä luetaan lehdistä tai kuullaan kavereilta. "Hei, ton isä on muuten kuollut". Mä en voi vieläkään käsittää, että toi lause kuvaa nykyään mua. Että mä joudun vastaamaan kaikkiin niihin pappa betalar -kommentteihin sun muihin, että mun isä on itseasiassa kuollut.
Mulla on tatuointi yläselässä, jonka otin isän muistoksi. Se saa paljon ihailua kohteekseen, ja usein mä siinä tilanteessa selitän, että mun isä kuoli syöpään about kaks vuotta sitten. Kuoli vaan ja nyt mulla menee hyvin ja oon päässyt asiasta yli eikä se mitään vaikka kysyit eikä mua haittaa ja mulla on ihan oikeasti kaikki ihan hyvin. Kaikki toi tulee multa monotonisesti, ilman ajatusta, puheripulina jolla mä yritän puolustautua jollain tapaa. Mä en ole se isänsä menettänyt tyttö, en varmasti ole.
Mua myös hävettää. Kaikki ne asiat, mitä en isälle sanonut, ja kaikki ne asiat, mitä sille sanoin. Mä olisin voinut olla parempi, paljon parempi. Mä olisin voinut tehdä sen ylpeäksi, ylpeämmäksi mitä se jo oli. Mä olisin voinut saavuttaa enemmän, auttaa enemmän ja hymyillä enemmän. Olla läsnä, olla isin pikku tyttö. Mun vanhoja päiväkirjamerkintöjä oli tän takia aika tuskallista lukea. Mä olin aikalailla itse kehittänyt murrosiän angsteissani huonon isäsuhteen, ja kaikki mun ongelmat olevinaan johtui isästä. Pitipähän saada joku jota syyttää. Enhän mä voinut tietää noita kirjoittaessani, että parin kuukauden päästä mulle kerrottaisiin että isä kuolee. Mä olisin jättänyt ne kirjoittamatta, ihan tosi.
Nää asiat on sellaisia, jotka ihminen tajuaa vasta, kun on ihan liian myöhäistä. Me ihmiset ollaan tälläisiä, osataan olla aika julmia ja ajattelemattomia, ja ihan liian usein. Ja se vituttaa, ihan oikeasti vituttaa.
Mä en saa ikinä enään puhua isälle. En ikinä.
Sen takia vituttaa kanssa ne ihmiset, jotka puhuu pahaa vanhemmistaan. Tai kenestäkään, varsinkin jos varsinaista syytä tälläiseen ei ole. Nykyään mä yritän elää jokaisen ihmisen kanssa ihan kuin en näkisi enään toista seuraavana päivänä. Mä haluan kertoa mahdollisimman usein siitä, kuinka tärkeä se ihminen on mulle. Kuinka mä sitä rakastan. Tulevaa ei voi ikinä tietää, ja sen takia mun tekisi mieli suoraan sanoen kuristaa ne, jotka piloillaan haukkuu äitiään huoraksi tai sanoo isäänsä idiootiksi, kun tää ei antanut tarpeeksi rahaa. Pahin on se, jos joku sanoo että haluaisi vanhempiensa kuolevan. Mä toivoisin, että ihmiset miettisivät ennen kuin sanovat.
Pahin muisto mulla on se, kun isä kuoli. Ja ehkä samalla paras. Mä olin läsnä, ja toivon, että se merkkasi isälle jotain.Sen hitaasti kangistuva ruumis ja ne kolme viimeistä henkäystä.. Ne on jotain sellaista, mitä mä en tuu varmaan koskaan unohtamaan. Se kuva on tallentunut hitaasti mun verkkokalvolle, sekuntti sekunnilta. Isä muuttui keltaiseksi. Mä en ollut ikinä ennen sitä nähnyt ruumista, enkä ikinä kyllä enään haluakkaan nähdä. Se ei ollut enään mun isä. Se oli jotain kylmää ja valkoisenkeltaista. Jotain luonnotonta. Isä ei hengittänyt, se oli kova kuin kivi niissä valkoisissa lakanoissa. Ihan kuin mun isän näköinen vahanukke.
Mä en ikinä sanonut mun isälle, että mä rakastan sitä. Ja se kaivaa, ja kaivaa aika syvältä. Mä toivon, että te sanotte sen. Ikinä ei oo huono hetki. Ikinä.
Mä saan kuitenkin olla onnellinen, että mulla on vielä perhe, veli ja äiti ja sisko. Äidistä mä olen tosi onnellinen. Se tekee kaikkensa, että meillä ois kaikki hyvin. Se auttaa ja suojelee ja on aina tukena. Mä tiedän aina, että mä voin puhua sille, jos joku tuntuu pahalta, tai joku ahdistaa. Sille voi jakaa ilot ja surut, ja isän kuoleman jälkeen me ollankin lähennetty paljon. Äiti on se mun tukipilari, ja siltä tulee aina järjenääni, ja kaikki ne fiksut jutut, kun mä mietin tulevaisuutta. Isän kuoleman jälkeen äidistä tuli äiti ja isä, tietyllä tavalla. Ja mä arvostan sitä, arvostan sitä ihan jumalattomasti. Parempaa äitiä on hankala löytää, se on kuitenkin jaksanut kasvattaa kaksi (välillä aika rasittavaa!) teinityttöä ja pitää huushollia pystyssä, vaikka oma suru on varmasti loputon. Mä en tiedä, pystyisinkö mä itse sellaiseen. Se auttaa meitä muistamaan isän, ja se onnistui järjestämään meille upean Joulun viime jouluna, vaikka isän kuolinpäivä olikin heti joulun jälkeen, ja koko perheellä on varmasti suoraan sanoen paskanmaku suussa koko juhlasta. Mun äiti ei ikinä luovuta, ja jos minkä niin sen luonteenpiirteen mä haluan saada siltä.
Mun äiti on kaunis, fiksu ja upea, ja sen ääni on aina jotenkin rauhoittava. Sen kanssa on kiva vaan vaikka kattoa telkkaria, ja siltä saa parhaimmat neuvot hiusongelmiin ja vaatekriisiin, ja ihan kaikkeen muuhunkin. Mun äiti tekee myös maailman parhaimmat ruuat, heti mun iskän jälkeen!
Äiti, mä rakastan sua!
